Näin joulun tienoilla, ihanien jouluhössötyksien jälkeen ja niiden välissä,
tulee usein mietittyä yksinäisiä ihmisiä, vanhuksia, leskiä, läheisiään menettäneitä ja
sellaisia henkilöitä, joille joulu ei ole pelkkää juhlaa..
Joulu on aikaa, jolloin helposti tunteet nousevat pintaan.
Itse olen aina rakastanut joulua, sen kaikkine hössötyksineen, lahjarumbineen, kaupoissa jonotteluineen ja ruuhkineen, leipomisineen, siivouksineen jne.
Se on kaikki sen arvoista, kun aattona näkee lastensa ja läheistensä onnelliset ilmeet,
kun jouluruokaa ahtaessaan masut täyteen, odottavat lahjojen kimppuun hyökkäämistä ;)
Vaikka lapsuus ei omalla kohdallani (tai sisaruksillakaan) kovin onnellinen tai täydellinen ollut, muistamme kaikki sen, kuinka köyhä äitimme yritti aina joulusta tehdä meille hienon ja onnellisen.
Hän onnistui siinä täydellisesti, vaikka me emme uusimpia elektroniikkavehkeitä tai kalleimpia vaatteita lahjoiksi saaneetkaan.
Meillä oli ehkä kylän rumin kuusi ja halvimmat lahjat, mutta sitäkin tarpeellisemmat.
Kuusi näytti koristelun jälkeen upealta (vaikkakin vähän vinossa ja harva),
ruoka oli taivaallista (äidin omatekemää, nams!) ja äiti oli selvinpäin,
saimme aina raittiin joulun!
Siitä haluan äitiäni kiittää, vaikkei enää tekemisissä olla oltukaan vuosiin.
Haluan tähän vielä liittää pari kuvaa, jotka teksteineen ovat minua itseäni koskettaneet lähipäivinä...
 |
| "Kohtele minua hyvin, sitten kun en enää muista nimeäni. Sitten kun tämä päivä on sekoittunut eiliseen. Sitten kun aikuiset lapseni ovat kasvaneet muistoissani pieniksi jälleen, sitten kun en enää ole tuottava yksilö, kohdelkaa minua silloinkin ihmisenä. Välittäkää minusta, antakaa rakkautta, koskettakaa hellästi. Kello hidastaa, eräänä päivänä se pysähtyy kokonaan, mutta siihen on vielä aikaa. Antakaa minulle arvokas vanhuus." |
